Be fair to the Devil

//Siirretty "Korjauskondiittori" osiosta, jotta tarinaa saadaan jatkettua. Tarinan saa siirtää sille kuuluvaan paikkaan kun sellainen jossakin vaiheessa ilmestyy foorumille. Kiitos ja kumarrus.//

Alex:
Auringon, joka oli jälleen noussut taivaan keski-akselille, niinkuin se oli tehnyt viimeiset viisi vuotta jokapäivä, antamatta yhden yhtäkään päivää jolloin monta vuotta kestänyt kuivakausi olisi tullut tiensä päähän edes yhdeksi päiväksi, tai edes muutamaksi tunniksi. Silmien katseeseen, joiden pupillien väri oli yhtämittaisesti sopusoinnussa hopeisen ja meripihkan kanssa vaikka tuo risteytys olikin erikoinen sekä ainutlaatuinen kaikilla tavoin, ettei sellaista suotu kuin saman verilinjan edustajille.

Tuulen vireen saaden tummat hiukset heilahtamaan mukanaan edestakaisin vaikkei se yltäisikään monia metrejä alaspäin tuohon suureen kaupunkiin, jota ympäröi suojelevat muurit ja palatsissa vallitseva salaseura josta kuitenkaan kukaan ei puhunut, tai sitten kukaan ei tiennyt sen olemassa olosta vieläkään muun kuin sen miehen, jonka olemassa olo pelotti rohkeimmankin soturin paikoilleen ja kielen kieltämään kaikki vähänkin eroavan mielipiteen lausumista ääneen. Tuon viiden vuoden aikana, Andrealle suotiin harvoin mitään erikoiskohtelua, tai vielä vähemmän seuraa kun ei päässyt omasta 'sellistään' ulos kuin ollessa oma-aloitteinen eli karkeasti sanottuna huomaamaton livahtaminen pienimmistäkin rakosista ja salakäytävistä joista vain mahtui liikkumaan.
Katseen laskeutumien viimein hitaasti irti tuosta näkymästä, joka tuntui muuttuvan vuosi vuodelta kurjemmaksi kuin edellisensä, jännittyivät jalat sen verran että päästiin nousemaan varovasti ylös vaikka hän olikin sen verran korkealla että pienikin virhe askelma ja se olisi ollut tiputus välittömään kuolemaan, ja kukaan normaalisti tarkkaavaisista salamurhaajista edes oletti nuoren pojan pääsevän sinne saatika itse olisi vapaahtoisena hakemassa tätä tuolta  oman henkensä uhalla, mutta se mitä tuon tasaisen katon alla oli... oli paljon enemmän nuoren pojan mielestä kiinnostavampi kuin yksikään uusi salakäytävä. 

Askelten liikkuen hitaasti lähemmäksi tuota pyöreää reunaa, josta valo pääsi sisään tuohon yksiin monista sisäpuutarhoista, ja valitettavasti se olisi olemaan myös tuon pojan seuraava kulkureitti, vaikka pahimmassa tapauksessa tahaton tippuminen saattaisi päätyä hänen osaltaan erittäin huonosti. Jalkojen laskeutuen reunakiveä vasten rauhallisesti samalla kun sormet pitivät kiinni tukevasti itse reunalta, pojan roikkuen nyt sisäpuolella, vaikka samalla tarkkaavaiset korvat kuulivat selvästi kaksi ääntä joista toinen kuului sille tytölle, josta oli tullut tämän ainoa seura viimeisen viiden vuoden aikana ja sitten mies, jonka Andrea tunnisti aivan liian hyvin Zayn sylikoiraksi: Creoniksi.
Vasta kun äänet olivat hiljentyneet kokonaan uskaltautui poika liikahtaa uudemman kerran katossa roikkuvia verhoja kohden, mutta vasta kun korvat kuulivat selvästi nopeasti poistuvat askeleet uskaltautui tämä laskeutua tuota pitkää kangaskappaletta pitkin puutarhan kasvillisuuden sekaan kattoa tukevan pylvään taakse, vaikka aistit varmistivat vielä ettei tilassa olisi muita kuin tuo toinen lapsi, joka kaikessa kirouksessaan sattui olemaan sen miehen tytär, jota tuo vanhempi poika vihasi sillä hetkellä enemmän kuin tarpeeksi.
Käden siirtäen hieman eteen sattunutta lehteä syrjään jotta Andrea pystyi näkemään paremmin oviaukolle jonne avautui selvästi tytölle kuuluva makuuhuone, vaipui vielä hetkellisesti hiljaisuus tuohon tilaan kunnes äänihuulet alkoivat matkimaan pikkulinnun viserrystä, joka olisi toiselle tuttu.
__________________________

Alice:
Vihreät silmät pysyivät hievahtamatta tuossa sulkeutuneessa ovessa, jonka takaa alkoi lähes samantien kuulumaan loittonevia askelia, jotka kertoivat vanhimman miehen poistuneen Adetten huoneen lähettyviltä, jonne kenelläkään ei ollut mitään asiaa – jos ei ensin ollut kertonut aikomuksestaan Zaylle ja saanut vielä luvan tältä. Joten oli ihan ymmärrettävää – ettei kukaan uskaltanut käydä katsomassa Adettea kuin vain ne harvat ja valitut, jotka tosiaan koostuivat yhdellä kädellä laskettavista henkilöistä. Yksi oli tuo äskeinen mies; Creon, kolmesta muusta yksi oli lääkäri, toinen opettaja ja kolmas nainen, joka opetti Adettelle miten arvovaltaisen tyttären tulisi käyttäytyä, kuinka puhua, kuinka jopa pidellä päätänsä kaulansa varassa, kuinka kävellä, kuinka nyökätä ja niin edelleen. Vain yksi noista viidestä henkilöstä oli sellainen, jonka läsnäoloa Adette todella arvosti ja henkilö oli hänen hoitoäitinsä; tuo vanha nainen, joka oli hoitanut tätä kehto iästä lähtien. Vanha nainen, jota Adette kutsui lempinimellä; MaMa, ei ollut koskaan vihainen tai edes kantanut kaunaa kohtalostaan vaikka se oli maksanut näön ja kielen menettämisen. Nuo kaksi asiaa olivat tapahtuneet salaseuran vanhimman toimesta, joka oli halunnut varjella tyttärensä olemassa oloa. Tietenkään kyseistä ei oltu koskaan kerrottu Adettelle itselleen vaan tälle oli valehdeltu MaMa:n menettäneet kaksi aistiaan pyövelin käsien kautta, joka oli rangaissut naista rikoksistaan.

Askelten hiljentyessa lopulta kokonaan, kääntyi katse poispäin ja suuntautui murjottavan oloisena maahan. Hän oli vain pyytänyt lupaa käydä edes hetken palatsin ulkopuolella, oli jopa vannottanut että ottaisi MaMa:n mukaansa ja jopa kaikki ne vartijatkin, mutta Creon ei ollut ottanut asiaan mitään kantaa. Vanhempi mies oli vain sanonut, että tyttären tulisi keskustella asiasta isänsä kanssa myöhemmin illalla kun salaseuran vanhin ensin palaisi takaisin palatsiin erämaa matkaltaan. Siihen hetkeen asti Adetten hyvin vointi oli kaikkien palatsissa olevien vastuulla ja nämä eivät todellakaan haluaisi pistää omaa henkeänsä missään vaiheessa kyöpelin pöydälle.

Sormien päästäen taas uudemman kerran tuosta rannekorusta, jonka Adette oli saanut syntymäpäivä lahjasi noin vuosi takaperin. Koru ei ollut kummoinen niiden mielettömien aarteiden äärellä, jotka koristivat palatsin aarrekammiota ja josta Adette saisi koska vain valita minkä tahansa korun itselleen, mutta tuo rannekoru oli silti erityinen. Hymyn häivähtäessä hetken haalean punertavilla huulilla kuin muistoihin kohosi se hassu poika, johon Adette oli tutustunut vahingossa yli kolme vuotta sitten. Sinä päivänä Adette oli hyppinyt ruutua palatsin pihalla ja heittänyt leikkinsä lomassa noppansa liian kauas, että se oli lapsen epäonneksi päässyt luikahtamaan maan rajassa sijaitsevan selli ikkunan kaltereiden lomasta ja häviämään jonnekin kauas huoneen pimeyteen. Pettymys ja epäonnistuminen olivat tottakai saaneet Adetten itkemään lopulta kun tämä oli ensin yrittänyt turhaan kurkoitella ikkunasta sisään. Silloin tuo poika oli tupsahtanut yhtäkkiä kaltereiden taakse ja kysynyt puhtaan aidosti miksi tyttö itki. Adette oli saanut vastattua jotenkin epämääräisesti hävittäneen noppansa ja sen vuoksi leikkiminen oli keskeytynyt lopullisesti. Poika oli kuunnellut hetken kunnes oli hävinnyt takaisin sellin pimeyteen, jolloin Adette oli luullut automaattisesti – ettei tuota toista voinut vähempää kiinnostaa hänen leikkikalujensa häviäminen, mutta silloin poika oli palannut takaisin sellin ikkunaan ja ojentanut likaisella kädellään nopan takaisin omistajalle. Poika oli esittäytynyt nimellä; Andrea ja heti tuosta yhdestä päivästä alkaen – olivat nämä kaksi lasta löytäneen jonkinlaisen mystisen yhteisen sävelen, joka sai jopa Adetten kaltaisen tottelevaisen lapsen rikkomaan tietyissä kohdin rajojaan, että tämä vain saisi tavata ystävänsä edes kerran päivässä.

Tuulen henkäistessä avonaisten ovien luota – kantautui sen mukana hiljainen linnun sirkutus, jonka sävel oli tälle tyttölapselle todella tuttu ja se sai joka ikinen kerta sydämen sykähtämään innosta kurkkuun asti. Adetten hypätessä alas sängyltä ja yrittäen siirtyä mahdollisimman vaivihkan oloisesti äänen lähteen luokse vaikka todellisuudessa tämän olisi tehnyt mieli juosta. Auringon valon ottaessa Adetten vastaan, korosti valo noita vaalean ruskeita hiuksia, jotka nyt loistivat kullan tavoin, mutta tulisivat ennemmin tai myöhemmin tummentumaan aikuisikää kohti. Katseen, joka oli liian vihreän kirkas kuuluakseen ihmiselle, yrittäen tavoittaa Andrean olinpaikkaa, mutta poika oli ollut aina liian hyvä piiloutumaan siihen asti kunnes itse päätti astua esille.
”Anrea, tule jo esiin. Tule, tule esiin, Anrea.”
Adetten aloittan tapansa kärsimättömän oloisesti, hänen vieläkään osaamatta lausua sitä yhtä D-kirjainta pojan nimessä, joka ei oikein taipunut millään tavoin Egyptin kielen oppineeseen puhetapaan. Adetten sukelten syvemmälle puutarhan kasvillisuuden sekaan, jossa nuo suuret lehdet leijuivat rauhallisen oloisesti hennossa tuulessa.  Tytön ottessa tuonkin etsimisen pienenlaisena leikkinä, tämän alkaen etsimään ystävänsä mahdollista piilopaikkaa. Välillä iloisen naurahduksen karaten huulten lomasta, mitä seurasi aina pettynyt hymähdys kun paljastettu piilopaikka osoittautuikin joka ikinen kerta tyhjäksi.
__________________________

Alex:
Yliherkkien korvien kuunnellen tarkkaavaisena ympäristöä, Andrean tietäen tasantarkkaan missä kohdin tuo puoli vuotta nuorempi tyttö sillä hetkellä asteli vaikka tuo näytti hetkellisesti hukkuva kaiken sen jättimäisen kasvillisuuden sekaan, ennenkuin tämä alkoi kutsumaan tuttuun tapaansa poikaa nimeltä, pyytäen tulemaan esille omasta piilostaan, korvissa sähähtäen erityisesti tytön lausumistapa tämän nimistä, kun yksinkertaisesti sitä yhtä kirjainta ei saatu lausuttua oikea oppisesti. Andrean päättäen kuitenkin jäädä vielä hetkeksi aloilleen ja seurata toista sen aikaa silkasta mielenkiinnosta onnistuisiko Adette vihdoinkin tavoitteessaan joka ei ollut vielä kertaakaan siihen mennessä onnistunut voittamaan piiloleikissä, jonka Andrea puolestaan taisi enemmän kuin hyvin vaikka viaton mieli ei ajatellutkaan moista piirrettä vakavasti.
Minuuttien kuluen eteenpäin, kyllästyi poika kuitenkin onneksi aikanaan paikallaan olemiseen kun tällä olisi paljon parempaakin tekemistä ystävänsä kanssa kun kummallakaan ei ollut muita samanikäisiä lähettyvillä, liikahti keho silloin hiljaa eteenpäin, kehon matoloituen sen  verran ettei Adette pystyisi samantien tätä näkemään tietyistä kulmista, ellei sitten kääntyisi äkisti ympäri paljaiden jalkojen tehden liikkumisesta lähes äänettömän ennenkuin poika toisi olemassa olonsa ilmi leikkimielisellä pelästytyksellä takaapäin, kun sormet napauttivat nopeasti kylkien herkkää aluetta joka yleensä sai normaalilla ihmisellä kehon tekemään tahattoman hätkähdyksen vaikkei olisikaan pelästynyt.

Kaksikon viimein kohdatessa toisensa, loi Andrea nuoremmalleen lapsekkaan virneen joka tavallaan oli tämän tapa pahoitella ettei ollut pääsyt aiemmin päivällä käymään vartijoiden vuoksi, hiusten jotka olivat jälleen lyhennetty raa'sti ilman pojan omaa tahtoa, ja siltikin niistä pystyi vieläkin näkemään sen vallattamuuden joka ei ollut kadonnut niiden viiden vuoden aikana hetkeksikään vaan tuntui aivan päinvastaisesti niiden sojottavan sitä mukaa enemmän kun ne kasvoivat uudelleen takaisin pituutta.

"Eikö isäsi vieläkään suostu päästämään sinua ulos?" Andrean kysyen, viitaten sanoissaan Creon läsnäoloon Adetten kanssa, jonka kanssa tuo kyseinen puheenaihe oli melkein aina sama: tyttö olisi halunnut päästä edes yhden ainoan kerran palatsin ulkopuolella vaikka sitten valvovien silmien alla, mutta sitä ei suotu tälle vaikka tällä olisikin ollut kymmenen salamurhaajaa ja vartijaa perässään.
Toisen kulman kohoten vielä kysyvästi tuon kysymyksen jälkeen, vaikka Andrea tiesi kyllä vastauksen vaikkei toinen sanoisikaan mitään antoi kuitenkin tämä vähitellen tuon vastausta kaipaavan ilmeensä sulaa kadoksiin ja sen sijaan hymyn kasvoille jotka olivat jälleen likaiset muutenkin nuhjuisen olemuksen kanssa, saaden vanhemman näyttämään selvästi köyhältä katulapselta Adetteen verrattuna, jolla olisi aina puhtaat, uudet vaatteet ja huolitellumpi ulkonäkö häneen verrattuna joka asui oikeastaan kaikki päivät pimeässä sokkeloisessa sellissä.
Näiden kahden lapsen näyttäen kuin yöltä ja päivältä verrattavissa toisiinsa, ja niin oli myös Andrean menneisyyskin tämän nykyiseen verrattuna, joka tuntui nyt melkein jopa unelta, pojan juurikaan enään muistamatta vanhempiaan tarkasti muuten kuin rakastavat hymyt ja katseet jotka olisivat olleet valmiina menemään vaikka itse helvetin läpi, jottei pojalle olisi tapahtunut mitään... kaikkein eniten tämä muisti vanhempien kummankin pistävän silmien värityksen sekä äitinsä ominaistuoksun joka toi mieleen juuri aukevan jasmiininkukan kevät päivänä pitkään kestäneen talven jälkeen ja isänsä partaveden joka oli ollut joskus niin vahva että lapsi oli yökkinyt ja yskinyt aluksi miehen lähellä ennen siihen totuttelua. Sydämen tuntien sen tutun piston noiden ajatuksien myötä, ja se sai hetkellisesti hymyn valahtamaan alas ennenkuin ajatuset palautuivat uudelleen takaisin siihen hetkeen ja hymy pakotettiin takaisin nuoremman vuoksi huulille vaikkei se ollut enään samanlainen kuin hetki sitten. Äänen kysyen tuolloin jo johdattelevasti: "Mitä haluat leikkiä?"
__________________________

Alice:
Taas yhden niistä suurista lehdistä, jotka varjostivat näkyvyyttä kiitettävästi siellä missä Adette sillä hetkellä käveli, tullen siirretyksi jälleen kerran äkisti syrjään ja saman pettymyksen odottaessa sen takana – pääsi uloshenkäys (ei lähelläkään hienostuneen naisen tavoin) jo niin voimakkaasti huulten lomasta, että se sai kasvojen eteen karanneen hius sortuvan lennähtämään syrjään. Adetten ristien käsivartensa rintakehälleen ja tipautti suupielensä demostroivaan murjottamiseen, jota tämä osasi tarpeen vaatiessa käyttää hyvinkin taitavasti. Varsinkin silloin kun joku ei mennyt tytön haluamalla tavalla. Ilme tehosi enimmäkseen palatsin henkilökuntaan, mutta sillä ei ollut mitään vaikutusta Zayn alaisiin tai vanhempaan mieheen itseensä.
”Anrea, anna edes jonkinlainen merkki. Mistä edes tiedän oletko täällä enää.”
Adetten venyttäen pojan nimeä tahallan, puhuen muutenkin sellaisella äänen painolla, jonka tarkoituksena oli esittää että kyseinen piiloleikki alkoi tympimään ja muutenkin oli liian epäreilu tyttöä kohtaan vaikka todellisuudessa Adette tykkäsi Andrean etsimisestä kun tämä ei tehnyt kyseisestä liian helppoa. Nuoremman lapsen huomaamatta tuona hetkenä ollenkaan takaansa lähestyvää hahmoa, ennen kuin paljon laihemmat sormet napauttivat kylkiä ja saivat kehon hypähtämään puoli senttiä ilmaan. Aluksi kurkusta oli lähellä kohota kirkaisu, joka onneksi ymmärrettiin muuttaa teräväksi sisään henkäisyksi ennen kuin sen perässä seurasi iloinen nauraminen.
Adetten kääntyessä heti ympäri ja tökkäisten kämmenellään poikaa rintakehään samalla kun sanoi perään – ettei toinen saisi säikyttää tuolla tavoin. Noin nuorimmainen sanoi joka ikinen kerta ja silti myös joka ikinen kerta Andrea teki samoin ja sai tytön nauramaan.

Kirkaan vihreiden silmien huomatessa taas heti mihin kuntoon poika oli päässyt kun vartijat olivat taas unohtaneet ruokkia tarpeeksi vaikka Zay oli sanonut alaisilleen – ettei vanki saisi kuolla tai muuten tekijät saisivat maksaa omalla hengellään salaseuran vanhimmalle. Tytön kallistaen päätänsä aavistuksen kun halusi nähdä enemmän pojan katseen, joka oli vaipunut hetkeksi jonnekin kauas. Adetten tarvitsematta kysyä sitä kysymystä enää, minkä tämä oli esittänyt ystävälleen jo monen monta kertaa aikaisemmin – sillä hän tiesi jo vastauksen siihen. Andrea kaipasi vanhempiaan vaikka ei voinut olla siitä edes sataprosenttisen varma olivatko nämä enää edes elossa ja olivatko nämä antaneet vapaaehtoisesti viedä lapsensa.

Nuorimmaisen tarttuen puolivuotta vanhempaa lasta kädestä sen enempää epäröimättä ja lähtien taluttamaan tätä kasvallisuuden läpi takaisin ulkokatoksen luokse. Adetten ottaen ulkopöydän alle piilottamansa ruoka-astian ja nostaen sen tasolle. Valkean kangasliinan siirtyessä syrjään ja paljastaen altaan tuoreen näköisen ruoka-annoksen, jonka Adette oli varta vasten säästänyt Andrealle.
”Syö ensin…”
Tytön istuttaen pojan lähimmäiselle tuolille ja hymyillen tälle koko ajan aidosti. Adetten istuutuessa Andreaa vasta päätä ja tapittaen tätä vähän liiankin pistävästi vihreillä silmillään kuin odottaen sopivaa hetkeä kysyä se lause, joka oli jo pyörinyt nuoremman pään sisällä usean viikon ajan, mutta tämä ei ollut uskaltanut esittää sitä ääneen aikaisemmin, mutta nyt… tuo päivä vaikutti jotenkin sopivalta siihen. Etusormen kynnen alkaen kaivelemaan puupöydän railoja ja katseen laskeutuen myös alaviistoon. Kielen tuntuen takertuvan johonkin kitalaen seutuville ja nielaisemisen tapahtuen asteen hankalammin. Adetten jo olettaen kuulevansa kieltävän vastauksen – sillä niin aina hänen pyyntöihin vastattiin, varsinkin silloin jos ne meinasivat johtaa johonkin uhkarohkeaan.
”…ja sitten voisit opettaa minut kiipeämään?”
Vihreiden silmien tavoittaen Andrean katseen uudelleen. Hermostuneen hymyn kohottautuessa huulille.
__________________________

Alex:
Huomattavasti pienemmän käden tarttuen pienintäkään epäröintiä tuntematta kädestä, sen sijaan että Andrea olis saanut suoraan kysymykseen suoran vastauksen, alkoi tuo puolivuotta nuorempi tyttölapsi raahaamaan tätä kaiken sen vihreän kasvillisuuden halki tuohon uuteen tilaan, jonne kenellekään kuin harvoilla oli edes pääsyä ilman Zayn lupaa, ja jos sitä uhmasi niinkuin Andrea oli tehnyt... olisi luvassa paljon rankempi rangaistus kuin selli ja nälkää näkeminen. Heidän astuen tuon kynnyksen ylitse, kääntyi pää sivuille vaikka poika oli käynyt jo useita kertoja kolmen vuoden sisällä tuossa samaisessa tilassa, josta ei voinut mitenkään erehtyä sen kuuluvan nuorelle tytölle, jokaisen nurkan ollen täynä pieniä tyttömäisiä tavaroita joista jokainen kuitenkin kertoi sanattomasti oman yksityiskohtansa kaiken sen hienouden takana joista vain harva oli tietoinen vaikka kuuluivatkin salaseuraan.

Heidän pysähtyen vasta tuon pöydän ääreen, jonka harvoissa oli istunut enemmän kuin yksi henkilö sillä edelleenkin, vaikka kuningattaren vallankaappauksesta oli kulunut miltein seitsemän vuotta, ei Zay eikä Adette olleet viralliset kruununperilliset eivätkä oikeutettuja hallitsemaan kansaa mutta se kuinka paljon Zay oli saanut vihollisia vuosien varrella, minkälaisen mahdollisuuden se olisikaan antanut vihollisille lähestyä haluamaansa pelkästään lapsen kautta, ja jonka vuoksi myöskään Adette ei saanut poistua edes vahtien kanssa edes palatsin ulkopuolella edes hetkeksi.
Adetten nostaen näkyville tuon tarjottimen, jonka tämä oli selvästi piilottanut selvästi tarkoituksen mukaisesti aiemmin ikätoveriaan ajatellen, tuli poika itse istuutuneeksi omalle tuolilleen toista vastapäätä, katsoi tämä näkemäänsä ruokaa vaivaantuneena. Vaikka se oli selvästi kerennyt jo jäähtymään, pystyi tämä haistamaan vieläkin selvästi jokaisen tuoreen aineksen ja niiden pienenkin aromin joka oli muuttunut valmistuksen aikana käytettyjen yrttien, mausteiden ja valmistustavan mukana, sai se mahanpohjan murahtamaan huomiota kaipaavasti kun salamurhaajat eivät juurikaan ruokkineet lasta nimenomaan sen verran kuin ehkä olisi pitänyt, mutta sen verran että tämä pysyi hengissä, sillä ohjehan oli: pitäkää vanki hengissä. Ja niinhän nämä tekivätkin.
Sormien tarttuen varoen tarjottimen vierellä lepäämään haarukkaan ja veitseen, kuului huoneesta sen hetken aikaa aterimien pieni kilinä kun ruokaa yritettiin leikata sen verran että se mahtuisi edes suuhun, ruoan kadoten hetken päästä haarukan päästä huulien väliin. Andreaan sitä sanomatta ääneen, mutta huomasi kyllä ystäväänsä mietityttävän selvästi jotakin hartaudella ja jos oikein tarkkaan katsoi pystyi tuosta näkemään selvästi jonkin muunkin tunteen... jännitys? Kenties.
Tytön uskaltautuen jatkamaan aloitettua, oli suuhun juuri saatu uusi palanen ruokaa, tunsi Andrea kuinka se tultiin nielaistua liian äkisti ilman kunnollisa pureksintaa, aiheuttaen kehon tekemään liikkeen asteen eteenpäin maata kohden, käden kohoten suun eteen estämään alkanutta yskintää, toisen käden hakeutuen nopeasti vesilasille. Adetten onnistuen hämmentämään poikaa, joka ei ollut olettanut kuulevansa moista kysymystä aivan juuri tytön suusta,.

Hengityksen kulkien taas normaalisti hetken päästä, vaikka vanhempi yritti saada ääntä takaisin kuuluviin rykimällä sitä hieman kun tuntui että joka kerta kun tämä yritti puhua, jäi tuo pienikin ääni jonnekin ja aiheutti kurkun kutiamisen, kohdistuivat silti hieman kostuneet silmät takaisin kohti vihreitä jotka tuijottivat pistävästi takaisin, Andrean tietämättä oikein mitä vastata. Miten hän opettaisi toisella sellaista, mikä on hänelle luontaista omasta takaa?
Nielaisun tapahtuen uudemman kerran kun hankalasti kun haarukkaa tuotiin uudemman kerran lähellä, tällä kertaa varovaisemmin, vanhemman ikäänkuin odottaen kuulevansa kohta jotain uutta joka saisi samanlaisen reaktion aikaiseksi, katsoivat silmät toisiaan. "... Jos et lavertele isällesi... voin harkita. Olet niin kömpelö että tuurillani onnistut kuitenkin satuttamaan itsesi vaikka kiipeilisimme sänkysi seinämää pitkin." Pojan lausuen viimein saadessaan edes jonkin verran ääntä kuuluville, lausuttiin tuo kaikki totisilla kasvoilla mutta viimeisen lauseen kohdilla annettiin selvästi ilkikurisuuden kuulua selvänä äänestä ja jopa kiusoittelevan virneen kohota huulille kuin piste i:n päälle, pienten hymykuoppien korostaen sitä kiusoittelevaa olemusta entisestään, vaikkei poika tarkoittanut sanojaan otettavasti vakavissaan kun kyse oli Adettesta.
__________________________

Alice:
Äkillisen yskimisen alkaessa, säikähti Adette itsekkin ja mennen sen hetken ajaksi täysin lukkoon kuin että olisi pompannut ammattimaisen tyynesti jaloilleen ja mennyt taputtamaan tukehtujan yläselkää auttaakseen palan irti kurkusta. Onneksi Andrea sai tilanteen itse hallintaan –sillä Adettesta ei ollut tuona hetkenä mitään apua. Tytön vain pidellen käsiään aavistuksen suunsa edessä ja mumisten kerta toisensa jälkeen anteeksi. Hän ei ollut tottunut noin nopeisiin tilanteen vaihdoksiin – sillä palatsissa kaikki tapahtui niin konemaisesti kuin sanattoman säännön sanelemana ja mitä taas tuli hänen isänsä reaktoihin kun tämä kuuli tyttäreltänsä jonkin eriskummallisen ehdotuken, ei sitä voinut lähelläkään rinnastaa Andrean reakoimiseen.
”O-olen pahoillani, tarkoitukseni ei ollut…”
Anteeksi pyytävällä äänen painolla lausuttujen sanojen aloittaessa, mutta ennen lauseen loppua ne hiljentyivät kun kuuloaisti nappasi pojan vastauksen. Andrea lupasi harkita?
Katseen kohottautuen silmän räpäyksessä takaisin pöydän toisella puolella istuvaan vanhempaan poikaan, joka oli aloittanut syömään ruoka-annostaan uudelleen.

”Todella? Opettaisitko minua todella!”
Äänen kohotessa innostuksesta väkisin. Käsien kohottautussa nyrkissä rintakehän eteen ja koko keho täpisi selvästi siitä riemusta, joka oli alkanut kuplimaan sisimmässä.  Sen saman riemun tehden korvista kuuron Andrean toteamukselle, joka vertasi selvästi Adettea kömpelöön otukseen, jonka olisi paljon parempi pysytellä maan kamaralla. Tytön voimatta enää pysytellä istumassa vaan pomppasi ylös tuoliltaan ja askeleet veivät hypähdellen takaisin oven suulle, josta näki sisäpuutarhaan ja sitä reunustavat muurit.

Adetten katsoen tuota näkymää kuten oli tehnyt aikaisemminkin niiden kuluneiden vuosien aikana. Jokaisen hänen sisimpänsä solusta huutaen päästä kiipeämään pois tuolta sisäpihalta ja kohtaamaan näköalan, jota vihreät silmät eivät olleet saaneet nähdä koskaan.
”Tänään illalla. Opeta minua jo tänään illalla, kiltti Anrea.”
Kehon kääntyessä puoliksi ympäri ja kämmenten päätyen ristityksi yhteen.
”En kerro isälleni, lupaan sen. En kerro edes MaMalle vaikka tämä yrittäisi siihen pakottaa. Kiltti, kiltti, kiltti.”
Mahdollisimman viattoman koiran pentu ilmeen pysyttellen kasvoilla vaikka puhdas innostuneisuus uhkasi lyödä koko ajan läpi. Jos se olisi ollut Adettesta yhtään kiinni - olisi tämä jo mennyt muurin luokse ja yrittänyt alkaa pääsemään sen ylitse.
__________________________

Alex:
Silmien pystyen näkemään selvästi kuinka hitaasti aluksi muuttunut säikähdys ja pahoillaan olevat piirteet siirtyivät hämmentyneeksi ja lopulta sanoinkuvaamaton ilo, joka sai vihreät silmät loistamaan melkein kilpaa verhojen takaa tanssahtelevien auringon säteiden kanssa, katsoi Andrea hämmentyneenä moista tunteen purkausta joka sai tytön hypähtämään malttamattomana paikaltaan ja kiirehtimään jo takaisin oven suulle josta he olivat hetki sitten tulleet sisään itse makuuhuoneeseen, seurasi kummasteleva katse tuota menoa, valmiina auttamaan toista mikäli näyttäisi siltä että nuoremman intoilu koituisi nopeasti kolhinnaksi, mutta kun Adette näytti pärjäävän, laskettiin suojusta uudemman kerran alas ja selvä huvittuneisuutta kertova ilme kohosi huulille mitä kauemmin Andrea katsoi tuota iloista täpinä pomppimista.

Haarukan ja veitsen tullen asetetuksi siististi kello viiden asentoon niinkuin käytöstapoihin kuuluikin, tämän itsekin hypähtäen alas tuolin päältä, mutta sen sijaan tämä ei astellut tapojensa mukaisesti sillä kertaa välimatkaa umpeen, mutta sen sijaan tämä yritti tosissaan pidätellä naurua jonka Adetten reaktio sai aikaiseksi kun tämä suorastaan aneli ja lupaili taivaan täydeltä ettei kertoisi isälleen, tai edes sille naiselle joka oli hoitanut tätä koko tuon iän, mutristuivat huulet hiljalleen toisiaan vasten kun naurun pidättelystä tuli melkein jo mahdotonta, ajatuksien todeten huvittuneena 'Taisin sanoa että harkitsen asiaa', vaikkei tuota lausutukkaan enään toiselle joka oli niin täpinöissään ettei olisi kuitenkaan enään kuunnellut.
Viimeisenkin itsehillinnän kadoten tuon viimeisen ilmeen vuoksi joka yleensä luokiteltiin suloiseksi ja sai kaiken lävitse, pojan nauraen oman aikansa kunnes sai pakotettua itseään edes sen verran vakavaksi että pystyi lausumaan suurinpiirtein selvästi: "Hyvä on, opetan sinua kiipeämään." Pojan myöntyen huokaisten hieman ehkä turhan dramaattisesti astetta syvempään, mutta siinä ei ollut kaikki. "Mutten opeta tänään. En halua riskeerata sitä että täpinöissäsi tiput alas ja lyöt pääsi. Mieti nyt."
Vakavemman, isovelimäisemmän äänensävyn todeten sitten huolehtivaisesti Adettelle ennenkuin tämä kerkeäisi säntäämään puolikastakaan askelta minnekään suuntaan, äänensävyn kuulostaen ehkä oudolta nuoremman korvissa sillä yleensä Andrea ei näyttänyt tuota puolta itsestään joka halusi pitää huolta pienemmästä, joka usein osoittautui leikin muodossa kaksikon välillä mutta nyt kun tätä katsoi pystyi näkemään selvästi pojan olevan täysin vakavissaan sanoissaan. Käsien ristien puuskaan rintakehän päälle ja pään nyökäten rivakasti tuodakseen pointtinsa selväksi, - ettei toiselle annettaisi vaihtoehtoja tässä kohdin vaikka normaalisti toinen saikin kaiken haluamansa lävitse.

Jalan liikahtaen rauhallisesti eteenpäin kohti nuorempaansa kertaakaan epäröimättä, kunnes tämä oli täysin toisin edessä jolloin näiden väliin jäi se pieni hajurako joka suotiin ystävyyden vuoksi, uskaltautui käsi kohottautumaan hieman ylöspäin kohti toista, ennenkuin se laskeutui koskettamaan noita vaaleanruskeita hiuksia allansa, ja nostaen uudelleen ja laskien, tehden kaksikon välisen pituuseron selväksi tässä kohdin. Olihan Adette häntä yli puolipäätä lyhyempi "Ethän ala mököttämään Ade-de? Kiltti?" Andrean kysyen vielä hieman pahoittelevasti toisella, käyttäen tuota nimen lyhennystä toisesta jonka hän oli keksinyt jo jokunen vuosi takaperin ärsyttääkseen toista.
__________________________

Alice:
Sanojen, jotka olivat selvä kieltävä vastaus nuoremman ehdotukseen tulevasta illasta, kuuluessa takaisin vanhemman suunnalta- alkoi se viaton koiran pentu ilme haihtumaan hiljalleen tytön kasvoilta ja tilalle kohosi selvä pettymys, mutta posken sisäpintaa purren tunteesta kertovat sanat pidettiin omana tietona. Käsivarsien päätyessä tiukkaan puuskaan rintakehän eteen ja kasvot laskettiin alaviistoon, jossa ne eivät kuitenkaan pysyneet kauan aikaa kun silmät erottivat pian paljaat jalkaterät ja jokainen aisteista muovasi kuvan Andrean läsnäolosta. Pojan kohottaessa kätensä kasvojen vierellä kulkeville hiuksille ja alkaen silittämään niiden silkkistä pintaa samalla tavoin kuten oli tehty aikaisemminkin. Teon tarkoituksena ollen lepyytellä tilannetta, joka uhkasi kärjistyä riidaksi kaksikon välillä. Adetten yrittäen pitää pettynyttä ilmettänsä loppuun asti, mutta mitä enemmän tämä joutui katsomaan noita eriskummallisen värisiä silmiä ja näkemään anteeksi pyytävän ilmeen pojan kasvoilla – alkoi tytön kasvojen ilme myös väkisin muuttua. Andrean käden puoleisen suupielen alkaessa nykimään koko ajan enemmän ylöspäin kunnes hymy pääsi taas päällimmäiseksi.
”Se on sitten lupaus ja sitä paitsi nimeni lausutaan; A-det-te. Ei Ade-de.”
Tytön voimatta olla korjaamatta nimeänsä taas uudemman kerran vaikka tämä jo tiesikin, että tuo vanhempi poika vääristi hänen nimeään tahallaan. Nuorimmaisen näyttäen vielä kieltänsä pisteenä i:n päälle.
”Voit olla ehkä minua parempi kiipeilijä, mutta olen silti sinua nopeampi.”
Käden koskettaessa silloin täysin varoittamatta Andreaa olkapäähän ennen kuin Adette oli jo pinkaissut nauraen kauemmaksi ja hävinnyt takaisin ulos. Kaksikon välillä ollen nyt viaton kissa ja hiiri leikki, mutta minkälainen se tulisi olemaan sitten aikanaan kun kumpikin jättäisi lapsen viattomuuden selkänsä taakse. Jumalat yksin tiesivät sen ja kuten monen monta kertaa aikaisemminkin, pitivät nämä sen salaisuutenaan.

Auringon luoman varjojen liikkuessa pihan poikki ja pidentyessä hiljalleen, kertoi se sanattomasti ajan kuluvan täysin huomaamatta iltaa kohden. Adetten havahtuen vasta silloin ajan kulumiseen kun joku yhtäkkiä koputti kolme kertaa kuuluvasti tytön huoneen oveen. Käytävän puolella seisovan henkilön ehtimättä vielä edes sanomaan mitään kun palatsin etupihalta kantautui selvä torvien toitotus, joka oli merkki Odayn saapumisesta takaisin. Adetten ponnahtaen istumaan maasta, jossa tämä oli hetki sitten maannut kun oli katsellut Andrean kanssa taivaan poikki kulkevia pilvi kuvioita.
”Isäni on tullut takaisin.”
Nopeasti lausuttujen sanojen tullen sanotuksi äänen selvästi säikähtäneenä. Vihreän katseen hakeutuen heti vierellä olevaan vanhempaan ja tätä alettiin kiireellä auttamaan ylös maasta.
”Nopeasti – jos hän näkee sinut ulkona, joudumme kumpikin pulaan. Enkä halua sitä sinulle.”

”Adette? Oletko siellä tyttö kulta? Oday on tullut takaisin ja sinut on valmisteltava kuntoon.”
Huoneen oven alkaessa jo avautumaan hiljalleen, huikkasi Adette mahdollisimman normaalilla äänellä takaisin; ”Aivan kohta, MaMa! Tulen kohta sinne.” – vaikka samaan aikaan tämä hoputti Andreaa kiipeämään nopeammin siitä kohdasta muuria, josta tämä pääsisi jatkamaan matkaansa. Ennen kuin poika hävisi kokonaan näköpiiristä, haki Adette toisen katseen ja sanoi tälle pelkästään huulia liikutellen: ”Muistathan sitten lupauksesi ja ole varovainen.”
Samoihin aikoihin huoneen oven auetessa kokonaan ja MaMaksi kutsuttu vanha nainen astui sisään. Adetten mennen hoitajaansa vastaan tapojen mukaan, ottaen tämän vastaan mahdollisimman normaalisti vaikka sydän hakkaisi edelleen säikähdyksen ja kiireen takia. Tämän kohta kymmenen vuotta täyttävän tytön istuutuen peilipöydän eteen tottuneesti ja vanhan naisen alkaen kampaamaan tämän hiuksia siistimpään kuntoon, minkä jälkeen liat pestiin iholta ja uudet vaatteet vaihdettiin. Lopuksi ympäristö siivottiin kuin taikaiskusta.

Palatsin käytävien poikki kävellessä paljon raskaammat askelmat kuin tuolla vanhalla naisella ja aina kun joku tuli tuota henkilöä vastaan, pysähdyttiin nopeasti käytävän sivuun ja suotiin tervehdys vanhan salaseuran tapojen mukaan. Tutun huoneen oven auetessa lopuksi pois tieltä, näki katse odottamassa istuvan nuoren tytön, joka ei sillä kertaa pompannut iloisesti paikaltaan vaan jäi istumaan ryhdikkäänä ja piteli käsiä sylissään, odottaen että lupa annettaisiin. Toisen olkapään ylitse harjattujen hiusten kimmeltäen ilta auringon valossa kuin juokseva kulta ja silmien vihreä väritys korostui entisestään. Adetten tarkkaillen isäänsä, joka sulki oven perässään ja siirtyi peremmälle huoneessa. Tämän tarviten vain ojentaa toista kättänsä kun Adette jo luki sen luvaksi tulla lähemmäksi. Paljon siromman käden laskeutuessa vanhimman omalle, joka oli paljon isompi ja jäntevämpi – sulkeutuivat pitkät sormet lapsen käden ympärille ja kehottivat pienellä vedolla astumaan vielä asteen lähemmäksi. Zayn laskeutuessa puoliksi polvilleen, jotta pystyi näkemään tyttärensä paremmin.
”Annahan kun katson sinua.”
Tumman äänen lausuen silkin pehmeästi ja käsien ote kehotti Adettea pyörähtämään ympäri isänsä edessä. Miehen silmien katsoen nuorempaa sillä hetkellä rakastavasti, mutta myös arvioivasti. Zayn ollen hyvin tarkka siitä miltä Adette näyttäisi ja kuinka tämän koulutus edistyisi. Isän ja tyttären katseiden kohdatessa lopulta uudelleen, hymyili Zay takaisin tyytyväisenä ja soi lopuksi suukon paljaalle otsalle.
”Olet niin kaunis kuin muistinkin. Tässä.”
Käden tullessa esiin selän takaa ja ojentaen esikoiselle pienen paketin, joka oli kääritty käsin värjättyyn silkkiin ja lopuksi sidottu kullalla punotulla nauhalla. Adetten katsoen hetken aikaa pakettia ja lopuksi isäänsä, joka naurahtaen totesi takaisin:
”Luulitko, että unohtaisin syntymäpäiväsi, aarteeni.”
Pienempien käsien ottaessa paketin vastaan ja katsoen sitä kuin se olisi ollut tärkein lahja maailmasssa, sitä se tavallaan olikin – sillä Adette ei muuten saanut paljon rakkautta isältään kuin hienojen esineiden välityksellä.
”Kiitos, isä.”
Lapsen kuitenkaan halaamatta vanhempaansa, sillä siitä tavasta oli jo luovuttu kun Adette oli täyttänyt yli seitsemän vuotta.
__________________________

Alex:
Kolme terävää koputusta jotka olivat saaneet sydämen sykähtämään voimakkaasti paikaltaan ja kummankin nuoren lapsen alkaen selvästi näyttämään selvän paniikin merkkejä, sillä jos he kumpikin jäisivät kiinni tuossa tilassa, tiesivät molemmat aivan liian hyvin ne seuraukset ja että vaikka tuo vanha rouva ei ehkä nähnyt mutta sitäkin enemmän tämä kuuli, ja oli uskollinen Zaylle niinkuin tämä oli ollut kaikki ne vuodet. Ennen juuri ja juuri ehtivää poistumista tulen arasta tilanteesta, olivat silmät kääntyneet vielä viimeisen kerran nuorempaan tuon muistuttaen vanhempaa vielä lupauksesta jonka tämä oli tehnyt johon vastattiin topakalla nyökkäyksellä ennen kuin Andrea katosi juuri ja juuri katonrajaan kun ovi avautui, tunsi keho kylmän tuulen menevän kehon lävitse aiheuttaen kehon värähtämään tahtomattomasti ja hampaiden kalistellen yhteen, ilman ollen todellakin laskenut pirullisesti siitä mitä se oli ollut päivällä ja silti Andrea ei voisi jäädä paikoilleen kiinnijäämisen pelossa.

Pimeän huoneen ottaessa nuoremman vastaan niinkuin jo viiden vuoden ajan toistuvasti, siirrettiin tuo yksi jättimäinen kivenmurikka paikoilleen takaisin, jottei kukaan saisi tietää tuosta pienestä käytävästä josta vain lapsi mahtui juuri ja juuri vaikka joutuikin mönkimään tiensä rakennuksen sisuksia pitkin päästäkseen edes johonkin muualle tuosta kylmästä sellistä joka antanut lohtua öisin kylmältä tuulelta, eikä päivisin suojannut juurikaan edes porottavalta auringolta kaiken sen yksinäisyyden keskellä, jossa ainoa apu oli vain tuo tyttö, joka sillä hetkellä vietti aikaansa isänsä kanssa lähenevien syntymäpäivien takia.
Jos Andrea olisi sillä hetkellä pystynyt näkemään itsensä, olisi tämä nähnyt multaiset vaatteet ja likaisen ihon, jota ei oltu saatu pestä moneen päivään kun kukaan ei ollut tullut kuin paiskaamaan ruoan ovelta lattiaa pitkin, jonka jälkeen ovi oli pamahtanut kiinni kylmästi jättäen tuon kymmenen vuotiaan pojan omaan arvoonsa kuin tämä olisi pelkkää ilmaa.
Raskaan kiven, joka liikkui juuri ja juuri liikutettavissa maata pitkin joka sillä hetkellä koostui suurimmalta osin hiekasta, tullen asetetuksi paikoilleen ja tarkkaavaisen silmän vielä varmistaen kertaalleen että se näyttäisi koskemattomalta muiden seinäkivien kanssa, joita ei kuitenkaan saatu liikuteltu suuntaan eikä toiseen, nousivat jalat hiljaa ylös ja astelivat sängyn vierelle juuri sopivasti kun ovi avautui ja hiekalle paiskaantui ruokavati, joka ei kuitenkaan ollut tuoretta tai edes yhtä maukasta kuin se mitä poika oli saanut päivällä syödä Adetten kiltteyden ansiosta, ei tuota moskaa tehnyt edes mieli syödä mitä kauemmin sitä katsottiin, joten päätettiin se jättää toistaiseksi omaan arvoonsa ja säästää myöhemmälle, kun huomion vei seinämä, jossa oli kalteroitu 'ikkuna', joka oli ainoa asia mistä saatiin valoa kuluneen kynttilän lisäksi, laskeuduttiin sen eteen polvilleen hiukkaan rauhallisesti, käden hakien otteeseensa samalla kiveä pimeyden halki, jolla pystyttäisiin vetämään uusi viiva seinämään niiden monien satojen muiden sekaan, jotka pitivät pojan ajantasolla kuluneesta ajasta mitä hän vietti tuolla, tuon seinämän ollen jo melkein täynä valkoisia merkintöjä.
Poikittaisen viivan tullen vedetyksi neljän suoran päältä, huokaistiin astetta raskaammin ja silmät sulkeutuivat hitaasti kiinni. Tasan yksi vuosi lisää, kuinka kauan hän oli siellä ollut.

Andrean enään ehkä jaksamatta uskoa siihen että joku päivä hänet tultaisiin hakemaan siitä kuoleman loukusta vihdoinkin pois ja hän tulisi näkemään vanhempansa, joita mieli enään pystynyt täysin sata prosenttisesti muistamaan yksityiskohtaisesti kuin ne tietyt piirteet jotka olivat jääneet syvälle mieleen, mutta jos tämä olisi tiennyt että jokaikinen päivä noiden viiden vuoden ajan, olisiko se saanut toivon jälleen heräämään?
Vaikkei tämän sijaintia tiedetykkään vaikka tekijä oli varsin selvä, ei se ollut estänyt vanhempia, eikä myöskään uutta salaseuraa etsimästä tätä, vaikka jokainen lanka joka oli löydetty vihjeeksi, oli jokaikinen kerta ajautunut umpikujaan, jolla vanha salaseura varmisti ettei näiden sijaintia löydettäisi, ja silti jokainen takapakki oli saanut tulen sisällä leimahtamaan joka kerta uudelleen entistä voimakkaampana löytämään tuon lapsen, joka kuitenkin oli ollut kauan kadoksissa... ajan tuntuen aivan liian pitkältä.
Peilikuvan, josta vastasivat hetkellisesti tuo hopeakatseinen nainen, joka yritti saada toisen korvakoruista paikalleen toisen identtisen vierelle jotta tuo normaalia huolitellumpi ulkonäkö olisi viimein saatu hyväksytysti valmiiksi tuon kokonaisuuden kanssa, joka ei jättänyt kenellekään ulkopuolisella epäselväksi kuinka muodollinen tilaisuus olikaan, vaikka tässä kohdin Evey olisi enemmin jäänyt kotiin kuin vaivautunut juhliin jotka muistuttivat aina toinen toisiaan, yrittäen turhaan olla paremmat kuin edelliset järjestetyt juhlat. Mutta heidänkin täytyi edustaa De Fioren sukua ja perheyhtiötä. Valitettavasti. Korvakorun löytäen paikkansa viimein, kääntyivät silmät sen verran koko peilin sivustaan joka hetken aikaa hohkaisi taivaalla paistavan täydenkuun, joka valoi huoneeseen oman mystisen valonsa, joka sai jokaisen piirteen korostumaan hetkellisesti huoneen hämäryydessä valon kautta mutta sen hetken aikaa, äidin voimatta olla miettimättä: katsoiko Andrea jossain tuota samaista kuuta sillä hetkellä itsekin kaikkien niiden vuosien jälkeenkin?

Eveyn vasta valmistellessa itseään illan juhlia varten oli Giovanni ollut jo yli puolitoista tuntia sitten valmis. Aluksi tämä pariskunnasta vanhin henkilö oli yrittänyt kuluttaa aikaansa töidensä parissa, mutta pian toimistopöydän ääressä tapahtunut jatkuva istuminen oli alkanut rasittamaan alaselkää liiaksi ja saanut lähes jalat puutumaan kokonaan ja kun Giovanni oli noussut ylös – oli tämä joutunut hetkeksi nojautumaan pöydän kantta vasten ja puremaan hammastaan siihen hetkeen asti, että keho saatiin vängän väkisin suoristautumaan täyteen ryhtiinsä. Aina tuollaisten kipukohtausten jälkeen Giovanni oli vannonut itselleen – ettei aikoisi istuutua alas kuin vasta seuraavan kerran painokkaan syyn edessä; tällä kertaa se syy oli illan juhlat, joihin ajomatka kestäisi vähän yli puolituntia ja sen jälkeen edessä olisi illallispöydän ääressä istuminen, missä De Fioren suvun edustaja joutuisi kuuntelemaan taas niitä samoja juoruja ja puheen aiheita, joita oli vatvottu jo sen koko vuoden ajan.

Askelten pysähtyessä päämakuhuoneen oven edustalla, jonka ovi oli jätetty tahallaan rakoselleen. Oikean puoleisen käden, jonka ranteessa oli vain enää muistona haalea polttokuvio siitä mitä siinä oli viisivuotta sitten ollut – silloin rannetta oli koristanut selvä mustakuvio ”Horuksen silmästä”, joka oli ollut suojelijan tunnus, mutta nyt se oli enää vain muisto ja se sai kitkeryyden sapen kuplimaan joka ikinen kerta Giovannin sisimmässä kun tämä pysähtyi miettimään asiaa. Siinäkö se oli ollut? Ensin häneltä oltiin viety kaikki lähisukulaiset, pakotettu väkisin hyväksymään De Fioren suvun jälkeläisen velvollisuus ja kun yksi heikkouden hetki oli tullut – oli se kaikki viety kerralla jonnekin… niin minne ja kenelle?

”Hän kyllä näkee sen, mio caro.”
Äänen, joka oli muuttunut noiden viiden vuoden aikana etäiseksi, mutta silti se oli säilyttänyt mystisen aksenttinsa, joka sai ihon nousemaan kananlihalle, sanoen viimein suoraan Eveyn selän takana. Käsien ottaessa naisen asetteleman kaulakorun itselleen ja auttaen sen lukon kiinnittämisessä. Tuon hyvin verenpunaisen jalokiven päätyessä alkuperäiselle paikalleen, koru oli kuulunut aikoinaan Eveyn isoäidille ja nyt se kuului tuolle nuoremmalle naiselle, joka muistutti isoäitiään enemmän kuin tämä edes tiesi. Giovannin kumartuessa suukottamaan vaimonsa niskaa, pystyi naisen hajuaisti rekisteröimään sen saman tutun partaveden, jonka Andreakin oli oppinut tuntemaan jo taapero ikäisenä.
Peilistä kuvastuen nuo kaksi ihmistä, jotka olivat kokeneet elämässään jo liian paljon pahaa kuin oikeasti olisivat ansainneet… vain ja ainoastaan sen takia, että Evey kuului Anubiksen sukulinjaan ja Giovanni oli De Fiore.
”Tiedät miten tämä menee, Evey. Hymyilet vain kuten kaikki muutkin.”
Tumman äänen jatkaessa kuiskausta kuuluvammin naisen korvan vieressä ja yhtä nopeasti kun mies oli ilmestynytkin paikalle, etääntyi tämä pariskunnan hetkestä lähes samantien. Giovannin mainitessa vielä jotakin auton saapumisesta vartin sisällä kunnes jo makuuhuoneen ovi narahti uudelleen, kertoen sanattomasti vanhemman miehen poistuneen.

Äänen joka sai vieläkin kaikkien niiden vuosien jälkeen sydämen sykähtämään astetta nopeammin rintakehän alapuolella, kuuluen äkisti aivan korvan juuresta saaden samalla tilaisuuden nuoremmalle palauttaa mielensä takaisin maanpinnalle ajatuksista, jotka aina uhkasivat muuttua liian surullisiksi, kohtasivat nuo kaksi osapuolta peilinkautta.
Viisi vuotta oli kulunut, ja siinä pitkällä tuntuneessa ajassa oli tuon miehen koko olemus muuttunut hitaasti etäisemmäksi, kun tuo oli antanut itsensä vajota uudelleen siihen samaan mitä tuo oli ollut monta vuotta sitten ennen kohtaloa kirjan vartijana, joka tavallaan oli vähitellen tullut osaksi miehen käyttäytymistä.
Kaulakorun tullen otetuksi otteesta jotta se saataisiin avuttamalla takaisin sinne minne se oli kuulunutkin kaikki ne vuodet, siitä päivästä alkaen kun he olivat menneet naimisiin, pystyi niskan alue tuntemaan selvästi käsien kosketuksen sen pienen hetken aikana, jonka perässä seurasi suukko joka sai kehon värähtämään tahtomattaan sekunttien ajan, Giovannin suoden vaimolleen ne hiljaiset sanat jotka olivat yksinkertainen ohjeistus siitä illasta, joka tulisi olemaan samanlainen juhla kuin aina ennenkin: Hymyile, niin kuin kaikki muutkin ympärillä.

Niin helpolta kuin se ohjeistus saikin kuulostamaan ääneen lausuttuna, tuntui se Eveylle sillä hetkellä vaikeammalta kuin se olikin oikeasti. Hän pystyi valehtelemaan ja esittämään käskystä sellaista jos tilanne sen vaatisi, mutta kun katse oli kohdannut uudelleen peilinkautta tuon miehen jonka vierellä tuo nainen oli pysynyt kaikki ne vuodet, silloinkin kun tilanne oli ollut vaikea, eikä tällä olisi vieläkään aikomusta luovuttaa Giovannin suhteen, näki tämä jälleen sen minkä tämä oli nähnyt jo monen monta kertaa aiemminkin noissa meripihkan värisissä silmissä: itsensä syyttely siitä ettei isä ollut pystynyt tilanteen pakottamana suojelemaan lastansa salaseuralta. Evey oli nähnyt sen kauan sitten Miken kuoleman jälkeen, ja nyt se sama toistui heidän esikoisensa kohdilla, vaikka ehkä Giovanni ei olisi loppujen lopuksi pystynyt tekemään mitään tapahtumien kululle vaikka olikin ollut paikan päällä. Huulten, jotka oltiin maalattu punaisiksi raottuen nopeasti kuin sanomaan vielä jotain toiselle, äänen jo kohoten kurkusta ylös lausutuksi, mutta oven narahtaessa silloin uudelleen, joka sai jokaisen sanan uudelleen muuttumaan äänettömäksi. Giovanni oli poistunut jälleen huoneesta.
Eveyn huokaisten jälleen astetta raskaammin, tehden vielä viimeisen vilkaisun peiliin varmistaakseen tuon ulkomuodon olevan kohdillaan kaikilla tavoin niin mekon, kenkien kuin meikin ja hiusten osalta, ennenkuin keho kääntyi ympäri tuon saman oven luokse josta toinen oli hetki sitten poistunut, käden sammuttaen vielä viimeiset valot pois päältä ennen oven sulkeutumista.

"Gio." Lempeän äänen, johon toisin kuin Giovannilla, ei ollut tullut muutosta kuluneesta viidestä vuodesta huolimatta, kutsuen vanhempaansa tuolla tutulla lyhenteellä joka oli ajansaatossa otettu kaksikon välillä käyttöön. Eveyn ollen pysähtynyt portaikon puoleen väliin, odottaen toisen tekevän jotain kuulemansa eteen ennen matkan jatkamista, jossa tuon sinisen mekon helmaa jouduttiin toisella kädellä nostamaan sen verran ylöspäin ettei nainen olisi pahimmassa tapauksessa kaatunut omiin jalkoihinsa. Askelten, joita korosti pituutta lisäävät korkokengät, lähestyivät välimatkaa kaksikon välillä umpeen varmoin askelin vaikka tiesi miehensä uudesta piirteestä, joka saattoi menettää hermonsa tietyn asian edessä, mikäli sille annettiin liikaa painoarvoa - yhden niistä ollen nimenomaan tuo oikeassa ranteessa sijaitseva merkintä, joka aikoinaan oli määrittänyt miehen koko elämän periaatteessa siihen asti, ja nyt siitäkin oli enään muisto.
Nuoremman pysähtyen vasta kun tämä oli täysin tuon edessä, eikä välimatkaa ollut enään juurikaan punottavaa, kohdistettiin hopeinen katse rakastavasti ylöspäin sillä vaikka pituusero ei ollutkaan enään suuri, joutui nainen silti aina lyhyempänä katsomaan ylemmäksi miestään, tutun partaveden nousten uudemman kerran hajuna sieraimiin vaikka omalla tavallaan nainen jopa piti siitä, sillä se oli yksi osa miestä jota tämä rakasti. Käden nousten sivulta sen verran että se ulottui ensin valkean kaulukseen ja sitä kokonaisuutta koristavaan kravattiin, joka oli viimeisen puolentoista tunnin sisällä kerennyt valahtamaan huonommaksi joko ajan kuluessa tai Giovannin toimesta kun tämä oli  keskittynyt jälleen töihin, solakoiden sormien jokaisen liikkeen tapahtuen mitään kiirehtimättä tai edes sanoja sanomatta, vaikka tuolla kaikella oli kyllä syvempi merkityksensä kuin vain asun korjailu.
Katseen nousten uudelleen ylös, eivät kädet poistuneet toisen läheltä vaikka niin olisi ollut ehkä jopa suotavaa, vaan sen sijaan ne hakeutuivat molemmin puolin hartioita sen hetken ajaksi, "Tiedän sen, Gio."  ollen se lyhyt viesti joka suotiin hiljaa tuolle takaisin aiemmin, viitaten heidän esikoiseensa jonka etsimistä ei oltu lopetettu kertaakaan sinä aikana kummankaan vanhemman osalta, eikä niin tulisi tapahtumaankaan ennenkuin Andrea olisi saatu turvallisesti takaisin kotiin. Se oli lupaus, jonka Evey oli aikoinaan tehnyt toiselle.
Rakastavan suudelman painautuen vielä viimeisenä toisen huulien pinnalle, ennenkuin ulkoa kuuluva tööttäys kertoi kaksikon täytyvän jatkaa matkaansa kohti juhlapaikkaa.

Askeleet, jotka olivat johdattaneet miehen kartanon yläkerrasta pääaulaan ennen ulko-ovea, pysähtyivät hetkeksi portaiden juurella ja katse ei kyennyt hetkeen päästämään irti siitä näkymästä, minkä alitajunta maalasi silmien eteen vaikka järki tiesi ettei se ollut missään vaiheessa totta. Giovannin nähden itsensä ja pikkuveljensä kun he olivat olleet vasta lapsia, joista kumpikaan ei ollut voinut millään tavoin aavistaa aikuisvuosien tapahtumia. Giovannin nähden ja muistaen kuinka veljeksillä ollut tapana juosta kilpaa tuon suuren aulan poikki ja liukastella sen vasta kiiloitetulla pinnalla ennen kuin vanhan sisäkön, jota Giovanni oli kutsunut lempinimityksellä; nonna (”isoäiti”), topakka kielto oli kuulunut keittiön suunnalta. Noiden onnellisten lapsuusmuistojen, joita ei valitettavasti ollut kovinkaan monta, hävitessä ja tilalle palautuen se päivä kun Giovanni oli riidellyt Miken kanssa sotaan lähtemisestä, mikä oli loppunut siihen kun pikkuveli oli heittänyt kantaumuksensa ollalleen ja huutanut olkansa ylitse Giovannin olevan vain ”omaa hyvinvointiansa tavoitteleva pelkuri”, ennen kuin nuo suuret ulko-ovet olivat pamahtaneet voimalla kiinni. Silmien nähdessä viimeiseksi Giovannin paljon vanhempana kun tämä oli opettanut esikoispoikaansa kävelemään, kuinka aluksi Andrea oli kompastellut ja kontannut, mutta mitä enemmän isä jaksoi kärsivällisesti opettaa – oli Andrea lopulta juossut isänsä luokse. Viimeisimmän muiston, jossa Giovanni piteli Andreaa korkealla pään yläpuolellaan ja nauraen antaen toiselle illuusion lentämisestä, haihtuessa kadoksiin ja jäljelle jääden vain tuo kuun valaisema aula, joka oli tietyissä hetkissä hyvinkin aavemainen. Koko tuon aikana Giovanni oli purrut hampaitansa yhteen ja niellyt kyyneleensä, joita tämä ei ollut koskaan suonut näkyville vaikka paljon oli tapahtunut ja tulisi varmasti vielä tapahtumaan lisää.

Eveyn lempeän äänen kuuluessa portaiden suunnalta – kääntyi Giovanni kohtaamaan vaimonsa, joka laskeutui määrätietoisesti ja silti askeleitaan varoen askelmat alas kunnes pääsi seisomaan aviomiehensä eteen. Naisen sirompien käsien kohottautuen valkean kauluspaidan kaulukselle, jota alettiin pistämään parempaan ryhtiin. Päällisin puolin teon näyttäen tavanomaiselle pariskunnan tavalle ennen kotoa poistumista, mutta Giovanni kyllä osasi lukea Eveyn viestin tämän eleiden lävitse. Eveyn sydän oli yhtälailla musertunut monen monta kertaa ja vielä jopa enemmänkin kun tämä oli saanut tiedon Andrean katoamisesta. Siitä huolimatta Evey oli onnistunut säilyttämään lempeytensä ja voimansa, joka oli aina kulkenut tämän mukana vaikka olisi ollut kuinka hankalaa tahansa. Eveyn sukulinjan voima oli sellainen, jota ei edes Giovanni voinut käsittää täysin.
”Saatellaan tämä ilta siis kunnialla päätökseen.”
Giovannin lausuen lopulta ääneen ja suoden samalla hellän käsisuudelman. Merenpihkan väristen silmien lisäten kaiken sen perään sanattomasti: ”Jotta lapsemme voi olla meistä yhtä ylpeitä kuin me olemme hänestä.” Olkavarren erkaantuessa kehosta sen verran, että Evey pääsisi pujottamaan toisen kätensä sen lomaan. Pariskunnan astuessa ulos raikkaaseen kesäiltaan.
______________________

”Anrea…”
Hiljaisen, hyvin hiljaisen sihahduksen päässen nuoremman tytön huulilta kun tämä yritti kutsua ystäväänsä nimeltä aikaisen aamun hämäryydessä, joka vielä antoi jonkin sorttisen suojan tälle karkurille, joka oli lähtenyt omasta huoneestaan varhaisina aamutunteina ja päätynyt sen saman selli-ikkunan edustalle, jossa nämä nuoret lapset olivat tavanneet ensimmäistä kertaa.
”Anrea!”
Äänen uskaltautuen korottamaan itseään sen hetken ajaksi kuuluvammaksi, jonka jälkeen keho painautui saman tien maata vasten ja mustan kaavun huppua vedettiin enemmän kultaisten hiusten peitoksi – etteivät muurilla olevat vartijat näkisi vahingossakaan sisäpihan tapahtumia.
Vastauksen kuitenkaan tulematta Adetten mielestä tarpeeksi nopeasti, nappasi tämä lähettyviltään pienen kiven ja heitti sen täysin sokkona vankisellin pimeyteen, jossa kivi kimpoili selvästi lattiasta ja pian sen jälkeen laskeutui syvä hiljaisuus. Adettesta tuntuen tuona hetkenä, että jokainen kuluva minuutti siinä paikassa odottamassa – oli sävel kohti paljon pahempaa, mutta hän ei voinut enää perääntyä kun oli kerran päässyt sinne asti.
Ajatuksiin mahtuen sinä hetkenä vain se yksi lause:
”Viette hänet aamun sarastaessa. Hiljaa ja huomaamattomasti. En halua, että tyttäreni saa tietää.”
Tuon Adette oli kuullut isänsä lausumana eilen myöhään kun tämä oli keskustellut niiden käskyläistensä kanssa, jotka aina peittivät kasvonsa raskaan hupun suojiin. Adette ei ymmärtänyt läheskään kaikkea niitä asioita, mitä tapahtui palatsin hienojen kulissien sisäpuolella, mutta nyt jokin oli varoittanut todella voimakkaasti ja se varoituksen säe koski Andreaa.

Aamuauringon luoden vasta ensimmäisiä säkeitään aavikon ylle, tuossa pääkaupungissa vasta harvojen nousten samantien tuohon aikaan ylös ellei kyseessä ollut pakollinen tehtävä, kuten myyjillä olisi laittaa kojunsa kuntoon, muiden asukkaiden venyttäen omaa heräämistään niin pitkälle kuin vain kykenisivät. Siinä missä Anubis, Evey ja Sin nousivat joka aamu varhain ennen kukonlaulua automaattisesti, toistui tämä useinmiten myös Andrean kohdilla vaikka sillä kertaa, kun yö oli jälleen vienyt veronsa, ja poika oli valvonut myöhään yrittäessään kääriytyä ohuen peittonsa sisään suojaan joka juuri ja juuri onnistui pitämään tämän lämpimänä pahimpina pakkasöinä.
Korvien kuullen selvästi kuinka sen hiljaisuuden halki kuiskattiin pojan nimeä, josta puuttui se yhden kirjaimen äänne kun sitä ei osattu viiden vuoden jälkeenkään lausua oikeaoppisesti, ajatteli Andrea sen hetken aikaa olevansa unessa ja kuvitelleensa kaiken. Sillä mitä muka Adette tekisi siihen aikaan aamusta hänen sellinsä ikkunalla?  Andrean reagoimatta ensimmäisellä kerralla ollenkaan siis tytön ääneen, mutta kun tämä kutsui rohkeammin ja kipakammin uudelleen vanhempaa nimeltä, aukesivat silmät samantien auki. Eikö se ollutkaan unta? Käden nousten hieraisemaan silmää alustavasti syvän unen jälkeen, josta oltiin herätty liian äkkiseltään, eikä osattu reagoida Adetten kutsuntaan ilmeisesti tarpeeksi ajoissa kun tämä jo päätti viskata kiven sisään siinä toivossa että viimeistään se saisi halutun huomion itselleen.

Käden siirtäen peittoa sivuun, pienten potkujen avustuksella, päätyi se yksinkertaiseen myttyyn sängyn toiseen päähän josta mukavuus oli kaukana, kehon alkaen hitaasti nousemaan jaloilleen kylmälle kivilattialle. Kasvojen kohdistuen kaltereiden välikköön, josta aurinko osui suoraan uneliaaseen silmäpariin, kohottauttui käsi silmien eteen refleksin omaisesti nähdäkseen edes jotain eteensä, ensiksi Andrean erottamatta mitään tavallisesta poikkeavaa mutta kun katse muuttui hetkellisesti tarkkaaaisemmaksi, alkoi silmät erottamaan pienen nyytin joka oli piilottanut itsensä mustan kaavun alle kuin piilottaakseen itsensä joltakin, kurtistuivat kulmat väkisinkin. Mitä ihmettä oli tekeillä?
Jalan ottaen muutaman ponnahdusmaisen askeleen ennenkuin tämä keskitti kaikki voimansa jalkoihin jotka hyppäsivät kiviseinämää vasten, sormien takertuen kaltereihin kiinni samantien kun pituutta ei muuten saataisi tarpeeksi, kohtasivat nämä kaksi lasta uudelleen noiden kaltereiden luona, jossa nämä eivät olleet tavanneet pitkiin aikoihin Adetten vartijoiden takia, jotka olivat yrittäneet alusta asti pitää huolen ettei kaksikko olisi koskaan tavannut toisiaan, mutta silloin kohtalolla oli jo ollut jo aivan eri suunnitelma näiden kahden lapsen varalle. "Adede, mikä on?" Pojan kysyen hiljaisesti toiselta, pään kääntyen vilkaisemaan olkansa ylitse kohti tuota ovea, kuin varmistaakseen ettei kukaan astuisi siitä sisään juuri sillä hetkellä milloin tuo tilanne näyttäisi pahalta, tai vielä vähemmän kuulisi heitä kohta, varsinkin kun näiden kahden lapsen ystävyys oli kielletty. 
Yleensä Adette oli ensimmäisenä aamusta täynä iloa joka tavallaan levittyi myös tuohon vanhempaan poikaan jonka koti-ikävä oli helpottunut vain saadessaan olla tuon kanssa, mutta nyt kun Andrea katsoi toista odottaessaan selittävää vastausta, näki tämä jo kauas... ettei jokin ollut hyvin tuon kohdilla.

Tuon hetken aikaa nuoren lapsen keskittyessä olennaiseen: eli Adetteen ja tuon niin huolissaan oleviin piirteisiin, joiden tarkoitus oli ollut saada epäolennaisesti Andrea mahdollisimman nopeasti hereille näin ensialkuun, avautui porraston raskas ovi, joka vei noihin tyrmäkäytäviin samoihin aikoihin ja kolmen hahmon joiden kasvoja peitti raskaat huput ja tummat kaavut, astuen kertaakaan epäröimättä kynnyksen ylitse, josta eteenpäin vain kynttilät valaisivat ja hämähäkit sekä rotat liikkuivat katoissa kunnes nämä saisivat sen mitä halusivatkin. Sen ollen se pieni poikalapsi, joka oli ollut teljettynä kaikki ne vuodet siihen samaan loukkuun, pääsemättä kertaakaan palatsin ulkopuolelle vaikka olisi halunnutkin Adetten tavoin. 
Askelten kulkien mitään kiirehtimättä nuo portaat alas, edeten jokaisen askeleen myötä kohti päämäärää.